250: Sunnuntain maastoilut

Muistutus KYSYMYSPOSTAUKSESTA!

Ja Mosse ei tällä kertaa ollutkaan kovin innoissaan, kun pikku poni jäi kotipihalle! Alkumatkasta Mosse oli hyvinkin rauhallinen, mutta voi sitä juntturoinnin määrää. Siinä tilanteessa olisi hyvinkin pitänyt olla porkkana kepin päässä, jotta aasipoika olisi liikkunut useammankin kuin yhden askeleen kerrallaan. :D Kun tieosuus oli menty ja päädyimme metsikkoon, alkoi Mossella siinä vaiheessa ihme vaihe: "Ei mulla nyt niin hirveästi kiinnostais..." Vähän se rauhoittui sitten, kun näki pusikossa sarviaan kihnuttavan poron, kai se ajatteli, että kaverihan se tuokin on paremman puutteessa ponin jäädessä kotiin. 

Kun tulimme metsätielle Mosse vaikutti kiirehtivän, joten ajattelin sitten ravata. Vaikka Mosse joskus törttöileekin, ei se kuitenkaan ole ohjauksesta koskaan riistäytynyt. Se on silti niin kiltti ja rauhallinen hevonen. No, sitten kun tämä metsätie päättyi ja aloin kääntämään Mossen takaisin menosuuntaan, jotta kävisimme vielä yhden risteyksen ratsastelemassa, Mosse olikin erimieltä asiasta. Ei se meinannut kääntyä ollenkaan, uskoi kuitenkin jo muutamasta kerrasta ja taas matkaa jatkettiin vähän aikaa sujuvasti. Toisella metsätiellä paluumatkasta Mosse alkoi kuitenkin hyppimään pystyyn, tiedä sitten oliko syypäänä kaksi poroa jotka juosta jolkuttivat edellämme koko matkan vai mikähän lie viiraus sille iski. Ei se ainakaan peloissaan ollut, ei ollut jännittynyt tai säikky.

Siinä tilanteessa kun Mosse nousi pystyyn pari kolme kertaa ja tällä kertaa se jopa nousi pystyyn, eikä vain nostanut etukavioitaan parikymmentä senttiä maankamaralta, minulla itselläni vain lähinnä huvitti koko tilanne, vaikka ajattelin tietysti, ettei hevonen saa temppuilla turhaan. Mutta kun Mosse nousi pystyyn kuin hidas nosturi, semmoinen liike vain, että nosturi nousee ylös niiu, ja alas niiu. Ei siinä pystyynnousu vauhdissa voinut pelätä! Ennen en olekaan pystyyn hypänneen hevosen selässä ollutkaan, joten olisin kuvitellut että se olisi jotenkin hurjempaa ja varmasti onkin rivakampi liikkeisillä hevosilla, mutta ei Mossen kanssa. Siinäkin suoritin tilanteen edes ajattelematta sen kummemmin mitään, myötäsin ohjaa kaulalle ja annoin hellästi pohjetta ja lopulta Mosse uskoi.

Minulla ei ole ikinä ollut tapana säikähtää, tai ainakaan alkaa kiljumaan tai huutamaan missään tilanteessa, missä hevonen käyttäytyy odottamattomalla tavalla. Pysyn tyynenä ja hoidan tilanteen, sitten matka taas jatkuukin, kuten tällä kertaa. Mutta oli Mosse sitten kuitenkin loppumatkan jotenkin kiirehtiväisen oloinen ja rauhoittui vasta sitten, kun pääsimme takaisin tielle ja sitä kautta kotiin. Saa nähdä, minkälainen maastoretki seuraavalla kerralla tulee olemaankaan!

Peräti vuonna 2012 otettu kuva, mutta niin hyväntuulinen ja kesäinen, että pakko jakaa uudelleen tännekin!