200: Mossen luonteenlujuus

Jo toissa päivänä ajattelin lähteä Mossen kanssa maastoon, mutta sittenkin maastoon lähteminen siirtyi seuraavalle eli eiliselle päivälle. Ilmat ovat suosineet kesäsäätä nyt jo jopa pidemmän aikaa. Lämpö on kivunnut päivittäin reilusti yli kahdenkymmenen, aurinko paistaa ja yksinkertaisesti kaikki ulkona ympäröivä tuntuu niin kesältä. Olemme nauttineet jokainen näistä ihanista keleistä ja vielä tähänkin aikaan vuodesta on ollut aivan uskomattoman lämmintä vettä järvessä, missä olemme käyneet uimassa, valitettavasti ilman hevosta. Siihen kun ei meillä oikein mahdollisuutta ole, tietä pitkin ei kehtaa lähteä ratsastelemaan niin pitkää matkaa. Vinkka olisi kätevä, sinne vain lastata hevonen kyytiin ja ajaa hurauttaa järven rannalle. Mutta kaikkea emme omista. Mossea olemme suihkutelleet vesiletkulla, yleensä aina ratsastuksen päätteeksi, kun on hionnut töitä tehdessään.

Eilen tosiaan lähdin vähän puolen päivän jälkeen pihalle valmistautumaan lähtöön. Oikeastaan ei siinä mitään sen kummempia valmisteluja ollutkaan, niin kuin yleensä, hain vain heijastinliivin itselleni varustehuoneesta. Hevosen heijastinliivi jäi pakettiin, vaikka hyvähän sekin olisi olla, mutta kun en yksinkertaisesti tajua, miksi pukisin Mosselle loimen, joka tippuisi kuitenkin matkalla ja jonka kanssa joutuisin sitten tekemään mitä erityisimpiä virityksiä, jotta saan loimen kuljetettua takaisin kotiin. :D Joten, loimi jäi sinne missä olikin. Seuraavaksi hainkin riimunnarun ja pian sen päässä käyskenteli leppoisasti iso kuusisataa kiloinen hevonen. Välillä mietityttää, kun Mossekin on ehtinyt kuskata minua ympäri pihaa pari kertaa ja kuitenkin olen saanut pidettyä hevosen hyppysissä ja monesti olen jopa voittanutkin Mossen mielihalut, kaikesta sen voimasta ja elopainosta huolimatta. Tuommoisen lihaskimpun jälkeen vetävä koirakaan ei varmaan tunnu miltään, vaikka tietysti koiratkin ovat hurjan vahvoja ja saavat omistajiaan lentelemään milloin rappusia alas ja maistelemaan maan pohjaa. 

Mossesta on tullut minun oma lenkkeilykaverini. Tai siltä se ainakin välillä tuntuu, kun maastoon lähtiessä talutan Mossen tienpientaretta pitkin ja vielä vähän matkaa sen jälkeen. "Eikö hevosta kuuluisi ratsastaa?" kuvitellaan, että joku henkilö X pohtisi asiaa. "No kun, mulla onki vähän isompi koira, jonka kanssa mä lenkkeilen. Sitten, kun istun selässä, muuttuu eläin hevoseksi." Kaiken kaikkiaan Mosse on aivan huippu talutettava, sovitaan se sitten koiraksi joka näyttää hevoselta tai hevoseksi joka käyttäytyy kuin koira. Alkuaikoina kun Mosse tuli meille, oli meidän ensimmäiset maastoreissut taluttaen muuta, kuin ruusuilla tanssimista. Silloinkin hevosen kanssa pärjäsi, mutta se ei oikein kuunnellut ihmistä, vaan puksutti omaa tahtiaan menemään. Varmastikin, kun hevonenkin oli ihmeissään. Mutta äkkiä nämä kavioeläinten lahkoon kuuluvat eläimet oppivat ja Mossekin on omaksunut kulkea taluttaessa rauhallisesti ihmisen rinnalla. Mutta vaikka Mosse pohjimmiltaan on rauhallinen ja mukava kaveri, Mossen luonteeseen kuuluu ihan yhtä paljon luonteenlujuus, joka ilmenee jääräpäisyytenä. Sisua ei tältä kaverilta puutu.

Kiipesin puuhun ja otin Mossesta kuvan yläilmoista. Voi, miltä makkaralta se näyttääkään. x)

Nimittäin Mosse on viimeisimpinä kertoina päättänyt maastoon mentäessä, että minähän en eteen päin liiku ratsain. Iskä on ollut muutaman kerran "vetohevosena" edessä, jolloin Mosse on mielellään seurannut häntä. Tästä epäilenkin, että tämän vuoksi Mosse on pikku hiljaa ajatellut päättää, mitä itse huvittaa. Mossella huvitti seurata edellä kulkijaa, vaan ei huvittanut mennä sinne, minne ratsastaja pyysi. Olin lukenut Kyra Kyrklundin kirjasta pätkän, missä kerrottiin, että jos hevonen pelkää maneesissa jotain, on parempi antaa hevosen hetken seistä paikallaan ja olla liikkumatta. Hevonen kyllä liikkuisi, kun olisi valmis. Tällä tavoin hevosen sai rennoksi jo paljon nopeammin, kuin tappelemalla hevosen kanssa viemällä se joka kerta pelottavaan nurkkaan väkisin, jossa se kuitenkin säikähtäisi aina uudelleen. Tätä menetelmää käytin myös maastossa, koska aikaisemmin Mosse meni aina jännittyneeksi kun se pysähtyi, eikä suostunut etenemään. Totta kai ajattelin, että Mossea pelotti. Mutta eilen sillä ei pelottanut. Se vain kertoi, että en halua mennä. Joka tapauksessa käytin kyseistä menetelmää, joka lopulta osoittautui onnistuneeksi.

Ongelma oli vain se, etten saanut Mossea enää edes pysymään paikoillaan siihen suuntaan, mihin halusin. Mosse oli koko ajan kotiin päin kääntymässä. Siis aivan koko ajan. Ja samaan aikaan se yritti vaivihkaa lähteä kävelemään kotisuuntaan. Mutta minä vain sinnikkäästi istuin selässä, maltillisena ja rauhallisena samaan aikaan yrittäen kääntää Mossen siihen suuntaan seisomaan, minne halusinkin. Vasta silloin kiittäisin hevosta, koska silloin se olisi tehnyt sen, minkä pyysinkin. Mutta tätä sain odottaa ja odottaa. Kun en yksinkertaisesti päästänyt Mossea kotiin päin, sillä meni totaalisesti hermot ja se alkoi peruuttamaan. Se peruutti jopa kolmekymmentä metriä kerrallaan maastotietä pitkin. Siinä vaiheessa minua nauratti kyllä niin mahdottomasti! :D Mosse meni siihen suuntaan, minne halusinkin, mutta peruuttamalla. Joten, silloinkaan ei Mosse saanut kehuja, vielä. Peruuttamisen jälkeen Mosse yritti taas sinnikkäästi kotiin päin, mutta eihän se käynyt päinsä. Mosse alkoi viskomaan päätään ylös ja alas, ihan hirvitti, kun se kiskoi kuolainta vaikka pehmeällä kädellä olinkin. Mosse yritti myös pelotella minua hyppäämällä etujaloilla juuri ja juuri kaksi senttiä ylös päin. Mosse on pohjimmiltaan niin kiltti, että sen pelotusyritykset ovat näkyviä, mutta pikemminkin huvittavia. :D Sieltä ei ole edes minkäänlaista vaaraa suistua satulasta alas.

Edelleen jatkoin rauhallisesti ja päättäväisesti kääntämällä koko ajan Mossea menosuuntaan. Lopulta, kun Mosse jäi seisomaan ja pysähtyi oikein päin, kehuin ja kiitin hevosta kunnolla. Vielä muutaman kerran Mosse venkoili väärään suuntaan, mutta pian Mosse tajusi mitä pyysin. Lopulta pääsimme etenemään käyntiä, vaikkakin hidasta sellaista, eteen päin seuraavat parikymmentä metriä, jolloin kehuin Mossea vietävästi. Muutaman kerran Mosse enää uskalsi kokeilla omia mielihalujaan, kunnes antoi lopullisesti periksi ja lähdimme ravaten loppumatkan käännöspisteeseen asti, kunnes kotimatka tultiinkin iloisesti laukaten ja ravaten. Mossella oli tällä kertaa laukassa paljonkin menohaluja, ja oli aivan uskomattoman ihana tunne, kun alkutappeluiden jälkeen Mossekin tajusi, kuinka älyttömän kivaa tämä maastoilu onkaan! Se nautti silmiin pistävästi meidän laukkapätkistämme, että ihan hymyilytti. :) Joten, tämä maastoreissu kääntyi parhaimmiksi sitten pitkään aikaan ja ainakin vasta edes tiedän, mitä käytäntöä käytän, jos Mosse päättää alkaa juntturaksi. Mutta nyt ainakin uskon, että seuraavatkin maastoilut sujuvat yhtä hienosti ja mukavasti! 

"Mitä sä siellä maassa kykit jälleen kerran KAMERAN kanssa?"

"Miks sä noin kaukana? Odotahan, mä linssilude poika täältä tuun niin saat parempia kuvia mun kauniista turvasta." 

Katsos, puiden lehtiähän ne siinä. Pajupuuta, Mossen herkkua!