Tuntuu aivan hölmöltä katsella "tyhjää" blogia, mitä ei ole päivitetty aikoihin... Nimittäin tässä ajassa ollaan Mossenkin kanssa ehditty puuhailla yhtä sun toista. Siksipä ajattelin kertoa hieman kuulumisia tämän viikon "kohokohdista" heppasen kanssa.
En tarkalleen muista mikä päivä se oli, olisikohan ollut tiistai tai keskiviikko kun ratsastin Mossen ilman satulaa kentällä. Se oli ensimmäinen kertani Mossella, jos sitä kertaa ei lasketa, kun otimme kuvia Matun ja Natan kanssa... Aluksi minulla oli pientä haparointia päästä sinne selkään. Mosse seisoi hienosti, hienosti paikoillaan, mutta minä yritin melkein maastakäsin sinne selkään ponnistaa, arvata voi, että hieman hankalaahan se oli... Lopulta kun selkään pääsin ponnahdettua kuin mikäkin intiaani, meinasin saman tien keikahtaa maahan toiselle puolelle! Vaan ei, tarrasin hevoseen kaikilla raajoillani kiinni etten varmasti tippunut, ja no problem! :D
Ratsastelin aika normaaleja juttuja, ajassa menin ehkä vähän normaalia lyhyemmin. Alkukäyntien jälkeen otin ravia, tein ympyröitä ja voltteja, suunnanvaihdoksia, pysähdyksiä... Mossella on kyllä mukava mennä ilman satulaa, vaikka sillä nyt korkea säkä onkin, selkä on mukavan leveä ja tasainen ja siinä on kiva istua mukavien askellajien kanssa. Ja voi että, miten herkkä Mosse onkaan painoavuille! Ilman satulaa tuo korostui todella selvästi, poika kääntyi jo pelkästä ajatuksesta sinne minne tahdoinkin. Ja pysähdykset! Nekin sujuivat todella hienosti pelkillä painoavuilla, eli siis istunnalla. Eli siis todella miellyttävä kokemus oli Mossen kanssa ratsastaa ilman satulaa, ja takuulla tulee toistumaan useampiakin kertoja!
Eilen, eli lauantaina päätin mennä maastoon Mossen kanssa. Päivä oli hyvä, melko lämmin ja aurinkoinen, vaikkakin myös tuuli aika kohtalaisesti. Parempi niin, ei ainakaan ollut itikoita! Hoidin vain Mossen ratsastuskuntoon ja nousin kentällä satulaan ja lähdin kipittämään maastoon. Äiti tuli mukaan kävellen. Mentiin se sama reitti, eli kotipihalta ihan vain muutamia kymmeniä metrejä tietä pitkin ja tien toiselle puolelle pellon reunaa pitkin sille samalle hiekkatielle.
Vaan mitä sitten kävikään kun pääsimme tien yli pellolle?! Äiti huusi jo takaa, että pysäytä Riikka hevonen, kun tuo heijastinloimi on valumassa toiselle puolelle, koska en ollut laittanut häntäremmiä paikoilleen... Juuri kun pysäytin Mossen, loimi ei ollut vielä aivan kriittisessä tilanteessa, mutta sitten kun heijastinloimi sai allensa tuulen voiman, lepatti se Mossen vasemmalla puolella kauhean pelottavana aaveena! Ja Mosse säikähti, pukittamalla. Pukista en lentänyt alas, vaan siitä, en edes tiedä mitä tarkalleen tapahtui, taisi pysähtyä ja kääntyä, ja siitä sitten kaulan yli tipahdin onneksi pehmeälle peltomaalle. Mosse laukkasi pari askelta eteen päin ja pukitti toisen kerran niin, että loimi tipahti kokonaan kyydistä pois. Sen jälkeen se oli aivan rauhallinen ja käveli vaan vähän matkaa ja söi samalla ruohoa siitä maasta.
Vaan ei tämä tähän vielä loppunut, Mosse jatkoi matkaa lunkisti ja rennosti eteen päin kävellen, kohti tietä... Helkatti, siinä tilanteessa vähän jo hirvitti, että minne tuo hevonen on menossa? Kävelin vain rauhassa perässä ja kutsuin Mossea kaikin mahdollisin tavoin, vaan ei, Mosse oli niin innossaan ja meni sitten lopulta tielle ja lähti käppäilemään eteen päin. Minulla niin hirvitti ja nauratti samaan aikaan, että herranjestas, minne asti tuo kävelee?! Autotkaan ei minua niin kauhistuttaneet sillä hetkellä, vaikka vastaan tuli kolmekin henkilöautoa. Onneksi olen todennut vuosien myötä, että tämän kyläläiset ihmiset ovat viisaita ihmisiä, kun hevosen kohtaavat tiellä. Eli, kaikki autot hiljensivät kun minä keskellä tietä käsiä viiton ja huidon ja osoittelen hevosta samalla sen perässä kävellen.
Mosse jatkoi vielä hetken kävelyä, kunnes se kolmas ja viimeinen auto pääsi hevosen ohi. Kuski kysyi minulta jotain tähän tapaan: "Heittikö se hevonen sut selästä?" Siihen vastasin vain jotenkin mumisten, että joo. Tämän jälkeen Mosse seisahtui keskelle tietä ja katseli ympärilleen. Ei tainnut poika tietää ollenkaan missä oltiin, ja siksi menikin vain matalaa ojaa pitkin viereiselle pienelle pellolle ja odotti siellä kun menin vain hakemaan sen kiinni. Eihän siinä sitten muuta kuin takaisin päin... Talutin Mossen tien vierustaa pitkin.
Mikä parhainta tässä oli se, ettei Mosse ollut kyllä astettakaan vauhko ja se, ettei Mosse kyllä pelkää autoja ollenkaan, JES! Nyt minulla niin naurattaa, Mosse näytti nimittäin silloin kun se tiellä käveli, aivan joltain lehmältä, joka vaan rennosti kulkee eteen päin tietämättä miksi.
Kun saavuttiin takaisin, mentiin uudestaan sinne mistä karattiinkin ja kiipesin satulaan ja mentiin suorittamaan maastolenkki uudelleen. Nyt kun päästiin pellon ohi, oli edessä kaamean ryteikön ylittäminen, josta ollaan kyllä ennenkin menty, mutta nyt kun kasvillisuus oli vallannut alueen, eli siis heinät ja horsmat, oli ne niin pitkiä, kun hieman hevosen ryntäiden alapuolelle. Mossella niin pelotti, kun ei nähnyt oikeen mitään muuta kuin heinää minne aivan kuin "upposi" ja yrittikin kääntyä takaisin kotiin päin. Mutta kyllä se siitä sitten uskalsi mennä eikä enää välittänytkään koko hommasta mitään. :)
Varsinaisen maastoreitin varrella viereisellä pellolla, tosin hyvin kaukana, oli poroemä ja sen vasa. Minä ainakin huomasin ne, ja uskon että Mossekin, koska puhisi hetken aikaa ja katseli siihen suuntaan, mutta unohti sitten nekin, tai sitten se ei edes huomannut koko poroja...
Mutta tälläinen maastolenkki meillä oli tällä kertaa... Jälkeen päin ajateltuna naurattaa niin kauheasti tuo tapahtunut reissu, koska mitään vakavaa ei sattunut! Hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu aina, niin se vain on, ja on ollut kautta aikojen, eikä se siitä muuksi muutu... :D
Kuva otettu joku kerta ratsastaessani kännykkäkameralla,
eikä liity tämän tekstin tapahtumiin milläänlailla.
Arvostelin blogisi tässä postauksessa:
VastaaPoistahttp://thisisstoryaboutlove.blogspot.fi/2012/07/linkita-blogisi-postauksen.html
Käy katsomassa ja laita palautetta!